21.9.2025 oli melkoinen etappipäivä: silloin tuli nimittäin 10 vuotta täyteen siitä, kun ”otin ensimmäiset askeleet” täysin keltanokkana pyörätuolitanssiharjoituksissa. Minulla oli vain tarkoitus saada oppia valssiin perhejuhlia varten, mutta silloinen valmentaja Markku Keränen oululaisesta Stepping Out -tanssiseurasta houkutteli minut kokeilemaan lajia muiden osallistujien kanssa. Yhtäkkiä löysin itseni tanssimasta ujosti valssia työvaatteissani. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata muiden tekemisiä ja seurata perässä, sillä minulla ei ollut mitään kosketusta minkäänlaiseen tanssiin aiemmin. Aika kului siivillä ja yhtäkkiä tajusin lupautuneeni osallistumaan lajin harjoituksiin jatkossakin. Tämä lupaus oli helppo antaa, sillä tanssi täytti sydämeeni juuri tulleen tyhjyyden – ja olihan minulla ollut jo lapsena haave olla urheilija.

Minulla on ollut koko elämäni tapana panostaa täysillä asioihin, jotka ovat tuntuneet omalta jutultani. Jo heti ensimmäisellä viikolla maksoin jäsenmaksun ja kaksi ryhmämaksua – tanssista oli tullut elämäni huume, jota ilman en pystyisi elämään. Osallistuin harjoituksiin – lukuunottamatta paria sairauspoissaoloa – ja otin yksityistunteja oppiakseni asiat heti oikein. Syksyn edetessä toisesta sähkäritanssijasta, Veerasta, tuli duoparini. Kuin huumattuina päätimme osallistua Helsingissä pidettäviin harjoituskilpailuihin tammikuussa 2016. Tuo osallistuminen toi meille hopeamitalit. Tästä kokemuksesta ja tunteesta syntyi tanssiura, joka on ollut vailla vertaa.

Kilpatanssiurani jatkui duoparieni Sepon, Kaisan ja Jennin kanssa aina vuoden 2018 syksyyn saakka. Tänä aikana mitalikaappini sisältö karttui kovaa vauhtia kilpailusta toiseen. Paritanssin lisäksi osallistuin ensimmäistä kertaa singlekategoriaan toukokuussa 2016 Lohjalla, sillä jotenkin tunsin singletanssin omaksi vahvuudekseni.

Nälkä kasvoi syödessäni. Halusin oppia aina vaan lisää ja lisää. Jo ensi metreillä tanssin lisäksi päätin kuntouttaa kehoani jotain suurta varten. En voinut tietää, mihin olin jälleen nenäni pistänyt. Osallistumiset valmennusleireille ympäri Suomea, Göteborgia ja Saksaa ruokkivat jatkuvaa tiedonnälkääni. Niinpä jo lokakuussa olin noussut champion-taitotasolle singletanssijana.

Muistan, kuinka tanssijakeskustelun aikana laadittu ensimmäinen harjoitussuunnitelma merkitsi minulle yhden unelmani toteutumista. Minusta oli tullut urheilija. Mukaan tulivat tällöin sponsoreiden hankinta, budjetointi ja kilpailukauden suunnittelu. Oli vaikea tajuta, että aloituksestani oli kulunut vasta kaksi vuotta.

Kaiken lisäksi tanssi toimi minulla kuntoutusmuotona, jonka avulla pystyin vähentämään asteittain vahvaa kipulääkitystäni sekä vähentämään hengitystä tukevia lääkkeitä. Myös fyysiset rajoitteet ovat ajan myötä vähentyneet huomattavasti. Käsien toimintakyky on kasvanut merkittävästi ja tämän seurauksena itsenäisyys omassa elämässäni on vahvistunut. Istuma-asentonikin sekä kehon hallinta ovat mahdollistaneet monien arkiaskareiden itsenäistä tekemistä.

Myös ujouteni karisi pikkuhiljaa. Uskalsin yhä vahvemmin ilmaista mielipiteeni ja koin jonkinlaista siirtymistä vammattomien elämään. Oli vaan jotenkin luonteeni mukaista olla vastuullinen urheilija, jolla oli tavoitteita. Vuonna 2018 helmikuussa sain kansainvälisen kilpailulisenssin. Tämän saavutukseni ansiosta tunsin, että kehostani oli lähtenyt ”sokka irti”: innollani ei ollut rajoja. IPC-kilpailujen debyytti tuloksineen vahvisti ajatukseni, että jatkan singletanssijana. Itsenäinen harjoittelu ilman aikataulujen yhteensovittamista parin kanssa oli helpottavaa sekä vapauttavaa. Singletanssi oli todellinen ponnahduslauta sille uralle, jota nyt kuljen.

Valitettavaa oli kuitenkin se, että jouduin kilpailemaan yli yhdeksän vuotta manuaalipyörätuolia käyttävien tanssijoiden kanssa. Heidän toimintakykynsä vahvuudesta johtuen sijoitukseni painuivat väkisin aina kohti hännän huippua. Aloin tuomaan esiin ajatuksiani ensin kotimaassa ja sitten ulkomaalaisille kisajärjestäjille, että olisi ihana, jos meille sähkäriläisille olisi oma kilpailukategoria. Minulle vastattiin sen olevan vaikeaa, sillä sähkäritanssijat olivat todella suuri vähemmistö ja kaikkien maiden tuomarit eivät tunnustaneet meitä tasavertaisiksi tanssijoiksi muiden pyörätuolitanssijoiden kanssa.

En antanut tämän asian olla esteenä tavoitteilleni saavuttaa joskus jotain suurta. Osallistuin sitkeästi vuosittain lähes kaikkiin paratanssikilpailuihin ympäri maapalloa ja olin innoissani, koska huomasin sen vetävän muitakin sähkäritanssijoita mukaan kilpailuihin. Lopulta sain korviini huhun, että meidät olisi huomattu. Aloin yhä enemmän tuomaan ajatusta sähkärikategorioista Suomen kilpailuihin. Lopulta kategoriat saikin paikkansa erilliskilpailuosioina Suomi Open -kilpailussa. Tämäkin oli vahva kädenojennus meille kaikille suomalaisille sähkäritanssijoille, joita pikaisesti laskettuna on noin 15.

Sanonnan mukaan toivosta ei saa koskaan luopua. 1.5.2025 tuli voimaan uudet kansainväliset kilpailusäännöt, joihin oli lisätty viralliset sähköpyörätuolikategoriat – tässä asiassa sitkeys ja luja usko omaan tekemiseen palkittiin todella hienosti.

Nyt on menossa viides vuoteni maajoukkueurheilijana ja takanani on 66 käytyä kisaa. Tutuksi ovat tulleet Suomen lisäksi Alankomaat, Iso-Britannia, Italia, Japani, Puola, Saksa, Slovakia, Taiwan, Tšekki, Turkki, USA ja Venäjä. Lajin kehitys on ollut tanssiurani aikana ihanaa. Ensimmäisen harjoituskilpailun jälkeen en olisi voinut kuvitellakaan, että kymmenen vuoden päästä saisin kilpailla sähköpyörätuolitanssijoiden omissa kategorioissa. Tätä nykyä jokainen voi olla onnistuja – ja jopa MM-voittaja!